Kruunupuisto - ensimmäinen laatuaan

Punkaharju julistettiin Venäjän keisari Nikolai I:n päätöksellä 29. kesäkuuta 1842 Suomen ensimmäiseksi kruununpuistoksi. Prosessi oli alkanut jo paljon aikaisemmin eli kesäkuussa 1803, jolloin keisari Aleksanteri I oli käynyt Punkaharjulla tarkastamassa Ruotsin-vastaisella valtakunnanrajalla sijainneita sotilaallisia varustuksia. Harjualueen kauneudesta hurmaantunut nuori Aleksanteri I määräsi suullisesti, ettei alueella saanut enää hakata puustoa eikä kasketa. Kiellon taustalla vaikutti myös harjun laella kulkenut ratsutie, joka puuttomana oli osoittautunut kulkijoille vaaralliseksi.

Aleksanteri I:n määräys muistettiin kuitenkin vasta lähes 40 vuotta myöhemmin, jolloin Punkaharjulla suoritettiin maanmittaustoimenpiteitä. Rantasalmen kihlakunnan kruununvouti Zachris Cajander palautti mieleen Aleksanteri I:n keisarillisen määräyksen, joka käynnisti Punkaharjun suojeluprosessin vuonna 1842.

Kruununpuistoon määrättiin kaksi metsänvartijaa, joille kummallekin rakennettiin vuonna 1845 oma metsänvartijantalo. Pohjoisessa metsänvartijan talossa oli kolme huonetta matkailijoille, joissa Punkaharjulla vierailleet saattoivat yöpyä. Matkailun vilkastuessa majoituskapasiteetti osoittautui kuitenkin riittämättömäksi. Vuonna 1878 metsänvartijantalo päätettiin laajentaa varsinaiseksi hotelliksi, joka vuokrattiin ravintola- ja majoitusyrittäjälle. Laajennus valmistui vuonna 1880, ja ensimmäiset vieraansa se otti vastaan Punkaharjun Valtionhotellin nimellä.

Punkaharjun matkailun kasvua vauhditti kolme tekijää. Ensiksikin Suomen kansallisrunoilija J.L. Runeberg muotoili korkealta harjulta järvelle avautuvasta kesäisestä järvimaisemasta suomalaisen ideaalimaiseman. Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäinen runo Maamme oli tämän kansallismaisemaideaalin ylistys, josta tuli myös Suomen kansallislaulu. Toiseksi Runebergin aikalainen, kuuluisa sanomalehtimies ja kirjailija Zacharias Topelius nosti nimenomaan Punkaharjun Suomen ihanimmaksi maisemaksi, ”luonnon kauneimmaksi huvipuistoksi”, joka kaikkien oli nähtävä.

Punkaharjun saavutettavuuden parantuminen oli kolmas matkailua lisännyt tekijä. Laivaväylä Savonlinnasta Punkaharjulle viitoitettiin 1870-luvulla, ja reitillä aloitettiin säännöllinen laivaliikenne. Todellisen kasvusysäyksen matkailu sai vuonna 1908, jolloin avattiin Elisenvaaran ja Savonlinnan välinen rautatie. Se toi Punkaharjun sekä kansallismaisemasta kiinnostuneiden kotimaisten että luonnonrauhaa kaipaavien varakkaiden pietarilaisten ulottuville.

Matkailijamäärät kasvoivat edelleen tasaisesti, ja erityisesti kesäisin majoituskapasiteetista oli pulaa. Vuonna 1890 Valtionhotellia laajennettiin toistamiseen, ja vuonna 1898 Tuunaansalmen rannalle valmistui Keisarinnan huvila täyshoitolaisia varten. Kesällä 1914 valmistunut hotelli Finlandia lisäsi edelleen kapasiteettia ja nosti majoituksen kokonaan uudelle tasolle. Siinä oli kaikki uuden ajan mukavuudet, kuten sisä-wc:t, keskuslämmitys, koneellinen ilmanvaihto ja kaksinkertaiset ikkunat. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen supisti matkailua, ja Venäjän vallankumoukset 1917 ja Suomen sisällissota 1918 päättivät tilapäisesti Punkaharjun kukoistaneen matkailun. Uusi nousu käynnistyi 1920-luvun puolivälissä.

SOTAVUOSISTA KOHTI KUNTOUTUSTOIMINTAA

”Ei majuri kuole, majurilla on niin kirkas katse.”

Keuhkotuberkuloosi oli 1800-luvulla vaikea kansansairaus, johon ei ollut olemassa toimivaa lääkehoitoa. Varakkaimmat potilaat saattoivat matkustaa Alpeille, jossa oli runsaasti parantoloita, mutta tavallisen kansan oli jäätävä sairastamaan kotimaahan. Potilaille määrättiin lepoa, ravitsevaa ruokaa ja niin sanottua hallimakuuta raikkaassa ulkoilmassa kaikkina vuodenaikoina.

Sanomalehdistössä keskusteltiin vilkkaasti 1800- ja 1900-lukujen taitteessa keuhkotautiparantoloiden rakentamisesta. Vuonna 1897 Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät myönsivät taloudellista tukea yksityisten perustamille keuhkotautisanatorioille.

Vuonna 1892 suomenmielinen Lääkäriseura Duodecim perusti Osakeyhtiö Keuhkotautisten Parantolan, joka hankki omistukseensa Punkaharjun vieressä sijaitsevan Takaharjun. Hankkeen voimahahmona oli professori Matti Äyräpää. Parantolan sijoittaminen Punkaharjun kansallismaisemaan herätti aluksi kovaa vastustusta, ja esimerkiksi Suomen Matkailijayhdistys vaati päätöksen peruuttamista turismin kasvuun vedoten.

Takaharjun parantolan rakennukset suunnitteli arkkitehti Onni Törnqvist (myöh. Tarjanne). Peruskivi muurattiin arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnäollessa 15. heinäkuuta 1901, ja keuhkotautiparantola avattiin lokakuun ensimmäisenä päivänä 1903. Rakennuksessa oli tilaa noin sadalle potilaalle, ja siinä oli uudenaikainen sähkövalaistus ja keskuslämmitys. Ensimmäiseksi ylilääkäriksi nimitettiin tohtori Kalle Brax, joka muutti uuteen komeaan ylilääkärin virkataloon Takaharjun laivalaiturin viereen.

Ensimmäisten vajaan 15 vuoden aikana Takaharjun parantolassa oli runsaasti ulkomaalaisia potilailta eri puolilta Venäjän keisarikuntaa, lähinnä kuitenkin Pietarista. Useimmiten he olivat varakkaita ja vuokrasivat parantolasta yksityishuoneen. Ulkomaalaisilla potilailla oli tavallisesti mukanaan myös omaisia tai ystäviä, jotka asuivat Valtionhotellissa tai Finlandiassa odottaessaan potilaan hoitojen päättymistä. Tunnetuimpia Takaharjulla hoitoa saaneista potilaista oli Latvian kansalliskirjailija, runoilija ja näytelmäkirjailija Rudolfs Blaumanis, joka kuoli täällä 45-vuoden ikäisenä syyskuussa 1908.

Takaharjulla hoidetut keuhkotuberkuloosipotilaat olivat useimmiten noin 20–30-vuotiaita, jotka olivat saaneet tavallisesti kuukauden mittaisen maksusitoumuksen omalta kunnaltaan. Parantolan potilaiden tunne-elämä oli yhtä vuoristorataa: välillä oltiin toiveikkaita paranemisen suhteen, sitten taas masennuttiin, kun hoidot eivät auttaneetkaan. Välillä vakavasta taudista tehtiin makaaberia pilaa. Potilaista kootun yhtyeen nimeksi tuli Jazz Orchestra Basil ja vappuna järjestetyissä mielenosoituksissa vaadittiin potilaille lisää oikeuksia. Kävelyretkillä syttyi ja sammui rakkaussuhteita. Ankkalammen ympärillä saattoi nähdä ”lumpustavan” eli seurustelevan pariskunnan, metsäpolkujen risteyksissä nuorten tiet puolestaan erkanivat toisistaan. Parantolan kielessä ”lumpustus” –nimitys oli saanut alkunsa siitä, kun poika pyysi tyttöä keräämään lumpeenkukkia.

Turvatakseen Takaharjun elintarvikkeiden saannin Oy Keuhkotautisten Parantola osti toukokuussa 1904 Tuunansaaresta maatilan. Parantola myös laajensi maaomaisuuttaan merkittävästi, kun se hankki omistukseensa Kulennoisten kylästä Hannolan tilan ja vuokrasi valtiolta Laukansaaren puolelta Tuunalan ja Samulilan tilat. Vuonna 1907 Tuunaansaareen rakennettiin suuri 550 kanan kanala. Suurtilan työvoimana käytettiin piikojen ja renkien lisäksi myös parantolan parempikuntoisia potilaita. Vuosina 1908–1912 Tuunaansaaressa toimi myös Puutarha- ja talouskoulu, ja päärakennuksesta oli vuokrattu huoneita kansakoululle vuosina 1917–1924. Oy Keuhkotautisten Parantola myi vuonna 1926 tilan maanviljelijä Hugo Leskiselle, joka jatkoi elintarvikkeiden toimittamista Takaharjun parantolalle. Myös läheisestä Vaahersalon saaresta toimitettiin säännöllisesti Takaharjulle maitoa ja muita elintarvikkeita.

Sotasairaalasta parantolaksi ja kuntoutuskeskukseksi

Sotavuodet 1939–1944 lopettivat matkailun, ja Punkaharjun molemmat hotellit ja Takaharjun parantola muutettiin sotasairaaloiksi. Talvisodassa haavoittuneita tuotiin rautateitse Punkaharjun asemalle (nyk. Luston asema), josta leikkaushoitoa vaativat taistelijat siirrettiin Takaharjulle. Jatkosodan alussa kesällä 1941 suomalaiset hyökkäsivät itään, ja haavoittuneita sotilaita tuotiin myös vesitse tervahöyryillä Takaharjulle. Parikkalan Kurkelanjärven taistelussa kesäkuussa 1941 vaikeasti haavoittunut majuri, myöhempi jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth kuljettiin Takaharjun sotilassairaalaan, jossa nuori kirurgi Rainer Nuutinen teki hänelle useita vaativia leikkausoperaatioita. Rintaman siirryttyä kauemmas itään ja asemasotavaiheen käynnistyttyä loppuvuodesta 1941 haavoittuneiden määrä Takaharjulla laski. Jatkosodan torjuntataisteluiden aikana kesällä 1944 haavoittuneita kuljetettiin jälleen runsaasti Takaharjulle.

Sodan jälkeen Takaharjusta tuli Puolustusvoimien keuhkotuberkuloosilaitos ja sotilasparantola, joka vastasi muun muassa varusmiesten keuhkosairauksien tutkimuksesta ja hoidosta. Tuberkuloosin hoidossa saavutettujen edistysaskelten vuoksi puolustusvoimat eivät enää tarvinneet Takaharjua, ja vuonna 1964 laitos suljettiin tarpeettomana. Käyttämättömät rakennukset rapistuivat ja joutuivat lopulta purku-uhan alle.

Punkaharjun kunnanjohtaja Erkki Tynkkysen ja Mikkelin läänin maaherra Urho Kiukkaan aloitteesta ja Tasavallan presidentti Urho Kekkosen antaessa sivustatukea perustettiin Fysioterapialiitto, joka vuokrasi Takaharjun kiinteistöt ja sitoutui korjaamaan vanhan parantolarakennuksen vuonna 1967. Saneeraus valmistui kahdessa vaiheessa vuosina 1969 ja 1974. Punkaharjun Kuntoutussairaalasäätiö perustettiin vuonna 1977. Se keskittyi sotaveteraanien kuntoutukseen ja sai yhteistyökumppanikseen muun muassa Sotainvalidien Veljesliiton ja Keuhkovammaliiton. Vuonna 1979 entinen ylilääkärin talo remontoitiin, ja se sai nimekseen Urhola – presidentti Kekkosen, maaherra Kiukkaan ja sotaveteraanien kunniaksi.

Kuntoutussairaalasäätiö kunnosti 1980- ja 1990-luvuilla vanhoja rakennuksia ja rakensi kokonaan uusia. Ensimmäinen laajennus eli Kuntotalo, johon sijoitettiin uimahalli, saunat, liikunta- ja erilaiset terapiatilat, valmistui vuonna 1980. Samoihin aikoihin Kuntoutussairaalasäätiö vuokrasi Hotelli Finlandian, joka muutettiin sotaveteraaneille tarkoitetuksi sairasosastoksi. Korjaustöitä jatkettiin 1990-luvulla, ja vuonna 2005 valmistuivat uusi ravintola ja hotellin vastaanottotilat. Samana vuonna Finlandia siirtyi kokonaan säätiön omistukseen. Nykyään Finlandia toimii vanhusten hoitokotina.

Nykyinen nimi Kruunupuisto – Punkaharjun kuntoutuskeskus otettiin käyttöön vuonna 2003. Liiketoiminnasta vastaa vuonna 2006 perustettu Kruunupuisto Oy.

(Kruunupuiston historiatiedot on koonnut Dosentti, historiantutkija Jyrki Paaskoski)