Noin kaksi vuotta sitten olin Oulussa kuntoutuksessa selän takia ja siellä kokenut fysioterapeutti sanoi minulle, että sinä olet masentunut. Fysioterapeutti varasi ajan lääkärille ja masennuksen hoito käynnistyi. Lääkäri kysyi haluani lähteä kuntoutukseen ja viime elokuussa ajoin moottoripyörällä Silmu -kuntoutuksen Kruunupuistoon. Kynnys tulemiselle oli korkea, koska pelkäsin ihmisiä ja oli vahva tunne, että tämä on turhaa. En tuntenut itseäni sairaaksi. Kävin kovaa henkistä kamppailua tulomatkalla, tulenko vai enkö.

Heti ensimmäisenä päivänä täällä, ensimmäinen tapaaminen kuntoutuksen ammattilaisten kanssa helpotti. Kurssivastaavamme, psykiatrisen sairaanhoitaja Inkerin tapa ottaa vastaan ja puhua, vapauttivat. Yksittäiset sanat ja lauseet kuntoutuksessa avasivat jotain, pistivät miettimään. Koen, että Inkerillä on taito löytää oikeita sanoja. Masennus on kuin betoniseinä, jonka toipuminen murentaa. Kuntoutuksessa jokainen poraa pikkuhiljaa pieniä reikiä tähän seinään, mutta tuntuu, että Inkerillä on ollut paksumpi poranterä, jolla hän on saanut seinään aina isompia reikiä aikaiseksi. Myös koko loistava kuntoutukseni ammattilaistiimi ja oman ryhmäni vertaistuki on porannut omia reikiään ja murentanut seinää.

Ensimmäiseltä jaksolta lähtiessä, Inkeri sanoi, että kyllä sinä vielä voit paremmin, nyt sinä rupeat elämään. Kotimatkalle lähtiessä hän muistutti, että käy matkalla pullakahvilla. Ajomatkalla kotiin pysähdyin monta kertaa ja itkukin pääsi. Eräällä huoltoasemalla päätin, että menen maksamaan sisälle ja juon ne pullakahvit. Siellä kahvilla muistui Inkerin sanat ja lauseet, että kukaan ei tunne minua, ei ole mitään syytä miksi en voisi olla täällä vieraiden ihmisten keskellä. Inkerin poranterä oli tehnyt betoniseinääni aukon. Pelon seinä oli aiemmin estänyt minua menemästä kauppaan tai mihinkään ihmisten ilmoille, koska kohtaamisten pelko ja häpeä oli niin voimakas.

Kuntoutukseen lähtiessä läheiset olivat huolehtineet omasta yritystoiminnastani, johon itselläni ei ollut ollut voimia pitkään aikaan. Kuntoutuksesta tultuani, poikani sanoi, että sinun on ryhdyttävä itse huolehtimaan asioista. Oli pakko tarttua arkeen. Tällä hetkellä pystyn hoitamaan yritykseni. Käyn aamuisin paikallisessa kahvilassa parantamassa maailmaa kylän miesten kanssa. Pystyn olemaan ihmisten ilmoilla. Pystyn psyykkaamaan itseni huonoista hetkistä kuntoutuksessa annettujen neuvojen avulla. Vapaa-ajan asunnolle menen silloin kun on huono päivä. En ole ihan terve vieläkään, mutta tuntuu, että elän elämäni parasta aikaa!

Miksi sairastuin masennukseen? Lapsuudesta saakka vuosien mittaan tapahtui liian paljon vastoinkäymisiä, menetyksiä, luopumisia ja lopullinen taitekohta oli työkyvyn menettäminen selän takia. Tuli tunne, että leimataan laiskaksi enkä voinut enää mennä ihmisten joukkoon. Jälkikäteen olen huomannut, että ei ollut ketään kenelle purkaa henkistä kuormaa.

Kuntoutuksessa huomasin, että on muitakin samassa tilanteessa, en ole yksin. Ennen ajatukseni oli vain, että kunpa tämä loppuisi, kunpa pääsisi pois. Nyt odotan huomista ja mitä se tuo tullessaan. Jo ensimmäinen viikko kuntoutuksessa avasi ja vapautti minussa jotakin, jota en osaa pukea sanoiksi. Pienet sanat ja teot. Tekeminen on tuntunut joskus esikoululaisten leikiltä kun on vaikka piirretty, mutta illalla yksin huoneessa kun mietin asiaa, niin olen huomannut, että onhan tässä järkeä.

Nyt kun menee jollakin tavalla hyvin, tunnen myös ikäviä tunteita, jopa vahingoniloa ja sekin on voimauttavaa. On oppinut työstämään pahasta ja huonosta voimaa hyvyyteen. Inkeri on opettanut löytämään valoisia puolia ja aikansa mielessä kaiverrettuaan ”poranterä” on pureutunut. Masennuksen seinähän ei ole vielä kokonaan murtunut, mutta kyllä se kaatuu. Jos en olisi tullut kuntoutukseen, en osaa sanoa mikä olisi tilanne nyt. Olisinko edes olemassa.

Muutama kuukausi ensimmäisen kuntoutusjakson jälkeen pystyin jättämään lääkkeet pois ja olen pärjännyt. Toki tiedän, että niitä on saatavilla, jos tarvis vaatii. Tuntuu, että vaikka kiviä on repussa edelleen, niitä on vähemmän. Tietenkin pelottaa, että tuleeko masennus vastaan uudelleen. Täällä minulle on sanottu, että en palaa samaan tilanteeseen enää. Olen oppinut itsestäni paljon ja päättänyt, että jos tulee huono hetki, niin haen apua heti. Halu toipua pitää lähteä itsestä ja olla valmis ottamaan apua vastaan. Täällä on autettu portaikon ensimmäisille rappusille ja kannustettu kiipeämään.

Ratkaisevinta toipumiselleni oli, että fysioterapeutti puuttui, tarttui asiaan, varasi ajan ja hoito käynnistyi. Täällä kuntoutuksessa on sitten tapahtunut se oma herääminen toipumiseen, jota en osaa selittää mistä se syntyi. Toivoisin, että jokainen samassa tilanteessa oleva saisi apua. Hoitoon hakeutuminen ei ole helppoa, tekee mieli kieltäytyä, leimautuminen hulluksi pelottaa, tekee mieli kääntyä pois. Kuntoutuksen toinen jakso on nyt takana täällä Kruunupuistossa ja jaan tämän tarinani siksi, että se kannustaisi muita samassa tilanteessa olevia hakemaan ja ottamaan vastaan apua.

Tarina on julkaistu Silmu -kuntoutukseen osallistuvan Saulin ja kurssin vastaavan ohjaajan Inkerin luvalla. Inkeri on koulutukseltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja hänellä on yli 30 vuoden kokemus psykiatrisesta hoitotyöstä ja kuntoutuksesta. Kelan Silmu -kuntoutus on tarkoitettu masennuksesta ja ahdistuksesta kärsiville. Kuntoutus on ryhmämuotoista, mutta se sisältää sekä yksilötapaamisia että ryhmässä tekemistä. Kurssien toteutukseen osallistuu sairaanhoitajan lisäksi moniammatillinen tiimi, johon kuuluu psykiatri, psykologi, sosionomi, toimintaterapeutti ja fysioterapeutti sekä ravitsemusterapeutti. Silmu kuntoutuksen kesto on yhteensä 15 vrk ja toteutuu kolmessa viikon kestoisessa jaksossa.